Sunnuntaiaamuna 11.3 lähdin yhden suomalaisen tytön, Tuijan, kanssa ajelemaan kohti Silvretta Nova nimiselle laskettelupaikalle, jonka sijaitsee Montafonissa.

Menomatka sujui ihan hyvin muuten, paitsi että 45min matka venyi 1,5h matkaksi, koska loppupäässä oli todella ruuhkaista. Tuijalla on sinne kausikortti ja se sanoi että ei ole koskaan nähnyt sellaista ruuhkaa siellä. Ne ovat käyneet poikaystävänsä kanssa siellä vähintään kerran viikossa viimeiset pari kuukautta. Ilmeisesti kaikki oli päättäneet lähteä laskettemaan juurikin sunnuntaina, koska mitään muuta ei paljonkaan voi tehdä koska kaupat ovat kiinni, ja lauantaina satoi juuri paljon uutta lunta eli rinteet oli hyvässä kunnossa.

Oli jännä kuinka ne oli organisoineet sen touhun siellä. Autot jätettiin siis ihan niin alas kuin vaan pystyi, ihan niinkuin autotien vierelle parkkipaikoille. Alhaalla laaksoissa ei ollut edes lunta, vaan aurinko paistoi ja oli varmaan 10 astetta lämmintä, ihana kevätilma. Autolta sitten käveltiin toppatakit niskassa välineiden kera lipputiskille ja ostettiin liput. Päivälippu maksoi aika paljon, 37€, mutta oli se sen arvoistakin.

Lippujen oston jälkeen hypättiin sellaiseen kaapelikärryyn, johon mahtui 6 ihmistä maksimissaan istuskelemaan, ja sitten ne korit lähti helminauhana kohti huippua. Lähtöpaikan korkeus oli 1000m ja se vei meidät noin 2200 metriin 20 minuutissa. Matkalla näkyi myös hyvin lumiraja, se oli todella jännä. Yllättäen lumi vain alkoi, ei mitenkään vähitellen vaan todella tarkan rajan mukaan. En tiennyt lumirajojen olevan niin tarkkoja.

En uskaltanut ottaa uutta kameraani mukaan rinteeseen, joten ei tullut otettua kuvia, mutta voin vakuttaa että maisemat oli todella upeat, taas. Ja oltiin jopa korkeammalla kuin viime laskettelureissulla, 2300 metriä oli korkein paikka minne hiihtohissit nousi. Tuija lupasi heittää joitain aikaisemmin ottamiaan kuviaan mulle, josta näkyy maisemia huipulta. Lisäilen niitä sit tänne blogiin joskus.

Lasketeltiin pitkä tovi ja tuli jopa tehtyä saksan kotiläksytkin samalla. Meillä oli maanantaille läksyksi tutustumista Itävaltalaiseen ruokaan ja läksynä oli syödä Wienerle, paikallisten ruokien yksi erikoisuus. Joten päätin sitten päiväruuaksi tilata rohkeana tyttönä Wienerlen ranskalaisilla ja mitä minä sain? Tuplapitkiä nakkeja. Ihan maistuivat joltain poutun perusnakeilta, ehkä hivenen paksumpia ja tuplasti pidempiä vain. Tosi hyviä olivat, eipä sillä. Odotin vain jotain eksoottisempaa... ;)

Kun sit puoli neljän nurkilla lopetettiin laskeminen ja lähdettiin kaapelikärryllä taas alas, niin oltiin ajamassa kotiinpäin jo joskus neljän aikoihin. Ekat pari kilometriä tie veti ihan hyvin mutta sitten iski ruuhkat. En ole ikinä ollut sellaisissa ruuhkissa, jonotettiin 2 tuntia 10 kilometrin matkaa! Uskomatonta, Tuija sanoi ettei ole koskaan nähnyt ruuhkia poispäin mennessä. Lopulta oltiin takaisin Dornbirnissä puoli seitsemän aikoihin, ja me kun oletettiin että matkaan menisi se 45min... Ei siellä edes ollut kolareita tai mitään, muutamat liikennevalot jotka ruuhkautti liikenneettä tehokkaasti.

Sinne vie myös paikallisjunat, ja kieltämättä kadehdin kovasti niitä, jotka oli tajunneet junalla sinne tulla.

Nyt illalla kun katson itseäni peilistä, tunnen itseni maailman kauneimmaksi naiseksi. Mitä tapahtuu kun laskettelee koko päivän, pilven hattaraakaan näy taivalla, eikä aurinkorasvaa selkeästikkään ollut tarpeeksi...? Otsassa menee hyvä raita, kulmakarvojen ja pipon reunan väliin jäänyt kaistale punottaa komeasti, samoiten nenä ja poskipäät. Ehkä tää räikeä punotus parissa päivässä laskee... toivottavasti!