Täällä alkaa olla taas samanlaista kuin ennen takatalvea. Siellä täällä näkyy vielä varjopaikoissa lumikasoja, mutta pääasiassa kaikki lumi on jo sulanut (tai ainakin sulaa hyvää vauhtia) ja kukkasetkin on alkaneet taas kukkimaan.

Joten ajateltiin sitten lähteä vähän tutustumaan lähiseutuun taas, kun sääennustekin lupasi aurinkoista. Niinpä sitten hypättiin aamulla Bludenziin menevään junaan.

Unohdettiin kuitenkin Itävallasta kertova kirjasemme kotiin, joten suunnistettiin siellä sitten pitkälti sen mukaan mikä suunta tuntui kiinnostavalta. Löydettiin kuitenkin Turisti-info, josta sai ilmaiseksi karttoja, joten suunnistaminenkin hieman helpottui.

Bludenz ei ollut mikään kovin iso kaupunki, vaan sellainen nätti pikkukaupunki jossa oli vanhoja hienoja taloja vähän joka puolella.

Jännittävintä ja mun mielestä myös parasta kaupungissa oli Milkan suklaatehdas! Ja Tehtaanmyymälä! Se sulkaan tuoksu leijaili tosi monen korttelin päähän, ja kuulin että matalapaineen aikoihin koko kaupunki tuoksuu suklaalta. Toinen tuoksu mikä kaupunkia hallitsi oli sellainen vanhan kaljan haju - Bludenzissa on myös joku kaljatehdas, joka lemusi kyllä siihen malliin että mahtaa kaupungissa vakituisesti asuvilla olla aika rattoisaa. Ylimakeasta kitkerään maltaaseen.

Milkan tehtaanmyymälä ei kuitenkaan ollut auki kun sinne yritettiin mennä, vaan olivat kaikki pitkällä ruokatunnilla. Noh, oltiin jo kävelty keskusta läpite eikä oikein tiedetty mitä tehtäis odotellessakaan, niin päätettiin sit lähteä köysirataa pitkin Mutterbergille, eli paikalliselle lähivuorelle. Otettiin kaapelikärrykyyti ylös ja vaelleltiin sieltä sitten alas. Kuva kaapelikärrystä otettuna

Ylhäällä oli hotelli-ravintola, jossa nautiskeltiin alppinäköalalla varustetut kaakaot kermavaahdolla, ja oli ihan älyttömän hyvää kaakaota muuten.

Tässäpä hieman meikäläisen vaellusmuotia.

Se joka kehtaa väittää edelleen, ettei samettitakilla ja hameen kanssa voi vaeltaa uskottavasti, lukekoon jonkun toisen blogia sit. ;) Nojoo, myönnän, ei ollut kaikkein kätevin asuvalinta, koska lunta tuppasi menemään tehokkaasti kengän varsista sisään ja sukkani kastui täysin alaspäin rämpimisen aikana. Onneksi lumiraja tuli vastaan puolessa välin, eikä poluilla enää niin paljoa lunta ollut. Olivat aika suosittuja reittejä ja paljon käveltyjä, että niillä lunta pystyi välttelemään aika hyvin. Ei ollut tosiaan suunniteltu lähtevämme lumen keskelle vaeltamaan, joten asuvalintani on sen mukainen. Tyyli ennen tarkoitusta.

Muutamia kuvia matkalta alas.

Eikös tuo vähän niin kuin olis misteli? Ainakin se näyttää ihan amerikkalaiselta joulukoristeelta...

Piti myös poseerata kappelin terassilla, kun siihen kaiteelle sai hyvin tuettua kameran ja laitettua ajastuksen päälle.

Vietettiin siinä sit evästuokiokin, ja laukussani olleet banaanit oli jokseenkin mössöytyneet alastulon aikana... Se oli niin pehmeää mössöä että sen just ja just pystyi edes syömään, enemmänkin sosetta kuin mitään muuta. Ulvottiin naurusta banaanilleni, oli se sen verran koominen tapaus, varsinainen banaaniravistus.

Ja voi kun iski koti-ikäväkin kun näin sinivuokkoja! Eikä nyt mitään koti-ikävää Suomea kohtaan vaan vanhaa keskikadun taloamme kohtaan.

En ole varmaankaan nähnyt sinivuokkoja sen jälkeen kun sieltä muutettiin pois. Oli aina niin ihana kun keväisin sinivuokot alkoivat kukkimaan, se oli se varma kevään merkki.
Noh, tuolla niitä kukki puolessa välissä rinnettä ihan villinä. Tullut jo nähtyä niin paljon selviä kevään merkkejä muuallakin, ettei nuo sinivuokot niin paljoa enää merkitse sen puolesta. Oli jännä havaita kuinka sinivuokot toi pitkästä aikaa mieleen keskikadun ja äipän kun se aina joka kevät julisti jonain lämpimänä päivänä kotiin tullessa että "Ensimmäiset sinivuokot kukkii taas!" Vuorenvarma kevään merkki.

Noh, sieltä kun oltiin laskeuduttu, käytiin sit Milkan tehtaalla ostamassa vähän suklaata ja olo oli kuin lapsella karkkikaupassa. (Oho...) Käytiin sit vielä syömässä ja sitten lähdettiinkin jo suunnistamaan kohti kotia. Ostin rautatieasemalla olevasta kemikaliostakin ihanaa kielon tuoksuista hajuvettä, vaikka se olikin aika kallista.

Viimeiseksi kuvaksi tälle päivälle haluan laittaa tälläisen söpön yhteiskuvan Timosta ja Hevistä sohvalla. Oli aika rankka päivä tosiaan takana, vaeltelua rinteillä ja lumessa kahlailua, joten ollaan koko poppoo aika uuvuksissa. Varsinkin jalat. Tässä kuvassa tiivistyy jotenkin hyvin se uupumus, jota tunnemme parhaillaan.

Hevi makaa tuossa kuvassa Timpan mahan edessä reporankana ja Timppa kattoo jalkapalloo telkusta.